Paavo Katilainen – ”Yövartiossa Kiekinkoskella”

Tämä on tarina 16-vuotiaana rintamalle lähetetyn Paavo Katilaisen sotapolusta alkaen Kuhmon talvisodasta ja jatkuen läpi jatkosodan aina Lapin sotaan asti – niin kuin hän on sen minulle, veljenpojalleen, kertonut.

Paavo syntyi 1923 Lapualla isovanhempieni Niilo ja Maria Katilaisen perheen keskimmäisenä poikana. Sittemmin tuli muutto Lahteen, jossa nuori mies oli mukana paikallisen Suojeluskunnan järjestämässä toiminnassa. Samaan aikaan maailmantilanne kiristyi ja Neuvostoliitto vaati alueluovutuksia Suomelta. Kun tähän ei suostuttu hyökkäsivät neuvostojoukot Suomeen 30.11.1939. Talvisota oli alkanut.

”Talvisodan keskellä minut lähetettiin Lahden Suojeluskunnasta Kajaaniin Suojeluskuntain lääkintäaliupseerikurssille. Helmi-maaliskuun vaihteessa 1940 meitä oli kurssilla kolme ikäistäni (16 v) poikaa. Kaikille ilmoitettiin rintamalle lähdöstä. Sen enempää ei meiltä kysytty – sotilasvalaakaan ei oltu ehditty vannoa”, kuvasi Paavo sotataipaleensa alkuvaiheita.

”Maaliskuun alussa saavuimme Kuhmoon Jämäksen kasarmille. Siellä saimme varusteet. Jonkin aikaa majoituimme myös Lammasperän kansakoululla ja voitin sen viereisellä jäällä järjestetyt hiihtokilpailut. Sitten saimme kuulla siirtymisestä rintamalle seuraavana yönä. Ilmavaaran vuoksi kuljetuksia ei voitu suorittaa valoisaan aikaan. Heitimme tavarat kuorma-auton lavalle ja meitä kiellettiin nousemasta sieltä kuljetuksen aikana missään vaiheessa. Kummastelin kovasti käskyä, sillä etulinjaan oli vielä kosolti matkaa. Syyksi sanottiin että, koska emme tienneet tunnussanaa oli vaara tulla ammutuksi omien taholta – selustassa käyskenteli tuolloin monia hajalle lyötyjen neuvostojoukkojen sotilaita.

Etulinjaan Kiekinkoskelle saavuin 9. tai 10. maaliskuuta – ja hämmästelin heti miesmäärän pienuutta. Siellä oli vain vähäinen joukko partaisia ja väsyneitä miehiä”.

Muistelen heidän todenneen, että ”taitaa miehet olla lopussa, kun jo poikia lähettävät tänne sotaan”.

Erityisesti Paavon mieleen on jäänyt vartiovuorojen jakaminen. Jos menit yksin vartioon, niin kesto oli kaksi tuntia, jos taas parivartioon, niin kesto oli neljä tuntia. Paavo valitsi kahden tunnin vartion yksin. Yölliseen vartiovuoroon hän sai aseistukseksi pystykorvaksi kutsutun maavoimien peruskiväärin ja pistoolin, jonka merkitystä hän jälkeenkin päin ihmetteli.

Kuuntelin yövartiossa, kuinka suksien suhina lisääntyi toisella puolella jokea kaiken aikaa…

”Asemiemme ja vihollisen asemien välissä oli joki. Kuuntelin yövartiossa, kuinka suksien suhina lisääntyi toisella puolen jokea kaiken aikaa. Vaikutti kuin paikalle tulisi yhä lisää joukkoja. Oli ehdoton kielto olla paljastamatta vartiopaikkaa – ja tulen sai avata hälytyksenä vain, jos vihollinen tulee kohti. Tuumin siinä yöllä, että jos minä tästä selviän, en enää elämässä pelkää mitään enkä ketään! Sen jälkeen en ole pelännytkään. Oli se sellainen nuoren miehenalun oppitunti”, Paavo kertoi tapahtunutta muistellessaan ja jatkoi, ”aamulla sain sitten kuulla yhden meistä kolmesta pojasta kaatuneen saatuaan räjähtävän luodin päähänsä. Ehdimme olla rintamalla muistini mukaan kolme yötä, kunnes saatiin tieto aselevosta. Pian meidät jo siirrettiin etulinjasta takaisin Jämäksen kasarmille. Siellä luovutimme aseet ja varusteet ennen kotiuttamista. Talvisotani oli päättynyt!”.

Uudelleen sotaan oli lähdettävä kuitenkin jo reilun vuoden kuluttua. Jatkosodan alussa Paavo sijoitettiin Sallan Savukosken suunnalle ja sittemmin perustettuun erilliseen partisaanitorjuntaosastoon (Er.Os. Sau). Osasto määrättiin vielä Lapin sotaan tehtävänä ajaa saksalaiset Suomesta. Sieltäkin Paavo selvisi ja kotiutui Ivalosta marraskuussa 1944.

Sodan jälkeen Paavo toimi poliisina ensin Ylivieskassa ja myöhemmin Sallassa, Sodankylässä ja Karungissa, jonne hän myös asettui perheineen 1970-luvulla jäätyään eläkkeelle Tornion rikospoliisista.

Paavo kertoi minulle vuosituhannen vaihteessa talvisodastaan Kuhmossa ja toiveestaan käydä vielä kerran niillä paikoilla. Sotahistoriasta kiinnostuneena asia jäi mieleeni. Juhannuksena 2005 toteutimme yhdessä matkan Kuhmoon ja Kuusamoon.

Kuhmon keskustaan saavuttuamme jatkoimme kohti Kiekinkoskea, mutta ajoimme ensin epähuomiossa paikan ohi. Käännyttyämme takaisin kohtasimme paikkakuntalaisen, joka asiamme kuultuaan lähti mukaan näyttämään suomalaisten puolella sijainneita paikkoja. Löysimme telttojen ja korsujen paikalla olleet kaivannot Kiekinkosken rannoilla.  ”En enää ikinä olisi uskonut olevani tässä samassa paikassa elämässäni”, sanoi Paavo hiljaa silmäkulmat kostuneina.

———–

Tarina perustuu Seppo Katilaisen, Paavo Katilaisen veljenpojan, kirjaamiin keskusteluihin ja arkistoihin.