Heikki Kulju – ”Tulikaste Haukiperässä”

Muistan lapsuudestani valokuvan nuoresta miehestä maatalon seinällä. Kuvassa luki ”Kaatui Sallassa 31.7.1941” ja alla kehystettynä Mannerheimin allekirjoittama surunvalittelu isänmaan puolesta kaatuneesta isoisästäni Aarne Henrik Kuljusta. Alatornion sankarihautausmaalla hautakivessä etunimenä on Heikki, jolla perhe ja läheiset hänet tunsivat.

Tämä on tarina Heikki Kuljusta, niin kuin olen sen kuullut hänet tuntevilta ja lukenut hänen puolisolleen Valvalle kirjoittamista kirjeistä rintamalta 1939-41 sekä sotapäiväkirjoista.

Heikki syntyi alatorniolaisen Artturi ja Eevi Kuljun maanviljelijäperheeseen 2. helmikuuta 1915. Hänellä oli kolme veljeä ja kolme sisarta. Heikin varhaisvuosista on vain vähän tietoa. Perheessään väliin kärsimättömänäkin luonteena pidettyä Heikkiä luonnehdittiin kuitenkin yleisimmin mukavaksi mieheksi. Urheilu oli hänelle tärkeää, erityisesti kestävyysurheilu. Sama harrastus johdatti hänet jo nuorena mukaan Alatornion suojeluskunnan toimintaan, jossa talvella hiihdettiin ja kesällä juostiin. Hyvänä hiihtäjänä Heikki oli 1930-luvulla kahdesti mukana suojeluskunnan joukkueessa voittamassa Lapin maakuntaviestiä.

Lähtö sotaan

Heikin perheen esikoispoika syntyi 22. elokuuta 1939 ja vain päivää myöhemmin alkoi tapahtumien vyöry maailmalla kiihtyä – Saksa ja Neuvostoliitto solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen. Sopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa Eurooppa jaettiin etupiireihin, jossa Suomi jätettiin Neuvostoliitolle. Saksa hyökkäsi syyskuun ensimmäisenä päivänä Puolaan ja Neuvostoliitto kiihdytti aluevaatimuksiaan Baltian ja Suomen suuntaan. Suomi ei taipunut vaatimuksiin, vaan aloitti liikekannallepanon ja valmistautui puolustussotaan. Liikekannallepanon ensimmäinen vaihe olivat ympäri maata järjestetyt ylimääräiset harjoitukset (YH), joihin myös Heikki kutsuttiin Kemiin. Siellä perustetun Jalkaväkirykmentti 27. konekiväärikomppanian ryhmänjohtajaksi määrättiin alikersantti Heikki Kulju.

Aluevaatimusneuvottelujen kariuduttua Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen marraskuun viimeisenä päivänä 1939. Puna-armeijan tykistö avasi tulen Karjalan kannaksella klo 06.50 ja myöhemmin aamulla tehtiin ilmahyökkäys Helsinkiin. Talvisota oli alkanut. Neuvostoliitto hyökkäsi laajalla rintamalla myös pohjoisempana Lieksan, Kuhmon, Suomussalmen, Sallan ja Petsamon suunnilla. Yhtenä strategisena tavoitteena oli edetä Suomussalmen kautta lyhintä maareittiä Perämerelle. Se olisi katkaissut maayhteydet länteen. Suomen puolustusta oli vahvistettu erityisesti Kannaksella ja Laatokan Karjalassa, joten hyökkäys pohjoisessa yllätti suomalaiset täysin.

Sodan alkaessa suomalaisten ryhmitys pohjoisessa oli erittäin kevyt – Lieksan eteläpuolelta Jäämerelle ulottuvan 800 kilometrin rajalinjan puolustuksesta vastasi vain 16 000 miehen vahvuiset joukot. Puna-armeijan oletettua vahvempi panostus pohjoiseen selvisi pian ja taisteluihin suunnattiin lisävoimia. Jalkaväkirykmentti 27:n miehet, mukana Heikki Kulju, lähtivät sotaan Kemistä Oulun ja Kontiomäen kautta Hyrynsalmelle. Sieltä matkaa jatkettiin autoilla ja hiihtäen. Taistelualueelle Suomussalmen Haukiperään konekiväärikomppania saapui 10. joulukuuta.

Tulikaste Haukiperässä

Konekiväärit vietiin autonlavoilta suoraan etulinjaan, sillä edeltävänä päivänä vihollisjoukot olivat hetkeksi saaneet sillanpääaseman Haukiperän etelärannalta. Tuolla kohdalla on nyt muistomerkki, jossa lukee teksti: ”Tähän päättyi talvisodan aikana 9.12.1939 vihollisen eteneminen”. Samoissa maisemissa alkoi Heikin talvisota.

Sodan armoton todellisuus iski nopeasti. Puna-armeijan hyökkäykset olivat tuhoisia ennen kaikkea hyökkääjälle itselleen. Haukiperän jäälle jäi kasoittain piippalakkisia ruumiita, jotka muistuttivat ulkoisesti lähinnä ryysyläisarmeijaa. Haukiperän taisteluissa myös Heikki sai tulikasteensa.

Kotiin Heikki pääsi kirjoittamaan ensi kertaa 13. joulukuuta. Lyhyestä kirjeestä kuvastuu koti-ikävän lisäksi huoli vaimon ja pienen lapsen hyvinvoinnista, mutta samalla optimismi tulevista koitoksista. Etulinjasta lähetetyistä kirjeistä käy myös ilmi, että vihollinen taisteli pitkälti viinan voimalla.

”Parissa tulikokeessa sitä on jo oltu ja hyvin selvitty”

– Heikki Kulju kirjeessään Suomussalmelta 13.12.1939

Kymmenen päivää rintamalla olon jälkeen Heikki kirjoitti toisen kerran kotiin. Toiveena oli saada paluupostissa sokeria ja kirjoituspaperia, molemmista kun oli pulaa korsuolosuhteissa. Samaan aikaan konekiväärikomppania siirtyi suomussalmelaisen pataljoonan alaisuuteen ja majapaikaksi tuli Kurimon kunnalliskoti, jossa taas postin kirjoittaminen oli mahdollista.

”Ryssä vaan meinaa pitää sitkeästi puoliaan. Muuten täällä menisi aika hyvin, mutta kun ei tahdo joutaa nukkumaan eikä partaa ajamaan”

– Heikki Kulju kirjeessään Suomussalmelta 19.12.1939 

Vahvistuneet suomalaisjoukot alkoivat tehdä vastahyökkäyksiä Suomussalmella; ensin kirkonkylällä ja sitten Hulkonniemellä. Vastarinta oli kovaa. Heikki pääsi kirjoittamaan kotiin taas joulupäivänä. Aiemmin kotoa saapunut pehmeä paketti lämmitti mieltä. Ennen joulua kaikki ei ollut sujunut parhaalla tavalla. Maastoon olivat hukkuneet käsineet ja vihkisormus, joista jälkimmäisestä Heikki oli kovin pahoillaan.

Joulukuun loppupuolen tapahtumat olivat yksi talvisodan käännekohdista. Neuvostojoukot vetäytyivät alueelta suurten tappioiden jälkeen niin nopeasti, etteivät suomalaiset ehtineet edes kunnon takaa-ajoon. Suurimmat voitot saavutettiin joulukuussa kirkonkylästä pohjoiseen Kuusamontiellä. Näistä voitoista ei Heikki kuitenkaan mainitse mitään uudenvuodenaaton kirjeessään. Mielessä oli henkilökohtaisesti tärkeämpiä asioita, sillä kenttäposti toi vihdoin kirjeitä ja kuulumisia kotirintamalta. Kirjeessään Heikki ohjeisti kotiväkeä olla lähettämättä enää rahaa, sille kun ei ollut mitään käyttöä – sen sijaan voista ja sokerista oli puutetta.

Raatteen tien taistelut

Suomussalmen kirkonkylän taistelujen ratkettua siirryttiin Kuomanjoen asemiin. Puna-armeijan tykistö ja lentokoneet pitivät huolen, ettei asemissa tiennyt ajoittain ”missä päätään pitää”, kuten Heikki kirjoitti. Näistä asemista komppania lähti 4. tammikuuta koukkaamaan kohti Haukilaa. Samoihin aikoihin kaatui kaksi tuttua kotikylän miestä, joiden menetys tuntui Heikistä erityisen raskaalta. Se ei jäänyt viimeiseksi kokemukseksi kaverin menetyksestä.

Eversti Hjalmar Siilasvuo käynnisti suomalaisjoukkojen päähyökkäyksen Haukilan alueelle 5. tammikuuta. Hyökkäys alkoi heikosti, mutta mottitaistelut ja pakkanen olivat jo tehneet tehtävänsä; puna-armeijan ukrainalaisdivisoona alkoi vetäytyä Raatteen tietä pitkin itään. Saatuaan tiedon vihollisen pakoyrityksestä aloitettiin seuraavana päivänä uusi hyökkäys. Nyt hyökkääjät onnistuivat murtautumaan asemien läpi kiristäen saartorengasta sekä etelästä että pohjoisesta. Rajun pakkasen keskellä vihollisjoukot tuhottiin käytännössä kokonaan. Paikalla olleiden mukaan Raatteen tie oli sinä päivänä jäinen helvetti.

Heikki Kulju oli konekivääriryhmänjohtajana Haukilassa todistamassa tapahtumia aitiopaikalta. Hänen seuraavana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä huokuukin toiveikkuus sodan lopputuloksesta. Paria päivää myöhemmin hän kirjoittaa lisää tunnelmistaan, kun päästiin ”vähän levähtämään sen suuren sotasaaliin päälle” ja miten oli pesulla aikaa hankkiutua eroon ”kaikista oravaa pienemmistä” syöpäläisistä. Tuttujen kaatuminen ja Raatteen tien raadolliset tapahtumat antoivat kuitenkin ensi kertaa aiheen pohtia omaa selviytymistään sodasta: ”sehän on korkeimman tahto ja sille ei voi mitään”. Kirjeissä alkoi toistua toive unelmasta elää kotona rauhallista perhe-elämää. Karua arkea hän pyrki keventämään myös huumorilla.

Talvisotaa Kuhmossa

Neuvostoliitto hyökkäsi heti talvisodan alussa myös Kuhmon suunnalla. Prikaatinkomentaja Gusevskin johtaman 54. Vuoristodivisioonan eteneminen kuitenkin pysäytettiin pian. Suomalaisten tehokas sissitoiminta jumitti sen hyökkäyksen kokonaan ja puna-armeija joutui kaivautumaan asemiin Riihivaaran luona Saunajärventiellä. Suomalaisjoukkoja vahvistettiin lähettämällä paikalle Jalkaväkirykmentti 27, joka siirtyi Kuhmoon yöllä tammikuun 20. päivä. Heikki kuvasi tuota kuorma-automatkaa hyytävässä pakkasessa elämänsä kylmimmäksi.

Perillä lähimaastosta löytyi rantamökki saunoineen, jonne miehet pääsivät kylpemään. Mökistä löytyi muutakin mukavaa, sillä saunan päälle paistettiin munkkeja ja juotiin kahvit. Myöhemmin kirjeessään kotiin hän totesi, ettei ollut munkinpaistajana vaimonsa veroinen. Seuraavissa kirjeissä tulevaisuuden pohdinta tuli taas esille ja hän oli käynyt ennen sotaa ennustajallakin tulevaa kyselemässä.

Suomalaisten edetessä jalkaväkirykmentin matka jatkui Kuhmon Lehtovaaran suuntaan. Sieltä taistelujen keskeltä Heikki kirjoitti kotiin syntymäpäivänään 2. helmikuuta. Tunnelmat olivat apeat, kun Kuhmossa uudelleen kohdattu veli Leo haavoittui.

”Vai odotat Sinä minua lomalle. Ei Valva hyvä täältä pääse eikä joudakaan, kun on ryssiä niin paljon tälläkin rintamalla.”

– Heikki Kulju, Kuhmo 2.2.1940 

Vihollisen asemiin onnistuttiin murtautumaan vasta 6. helmikuuta, mutta menestyksen hinta oli kova. Raskaat taistelut näkyvät yhä selvemmin Heikin kirjeissä. Kaiken kaikkiaan miehen mieliala ei ollut korkealla ja sitkeä yskäkin vaivasi. Tosin vain muutama päivä tästä eteenpäin Heikki oli kirjeessään vaihteeksi harvinaisen hyvällä tuulella, kun Valva oli lähettänyt valokuvia kotoa. Helmikuun 26. päivätyn kirjeen tunnelma oli taas synkänpuoleinen ja siinä välittyy väsyminen joulukuun alusta jatkuneeseen sotimiseen. Hän arveli, etteivät taistelut päättyisi ainakaan kolmeen kuukauteen ja että mahdollinen lomille pääsy toteutuisi vain omien hautajaisten osuessa kohdalle.

Ensimmäisessä maaliskuulle 1940 päivätyssä kirjeessään Heikki uneksii lomasta vaimonsa ja poikansa kanssa. Maaliskuun toisessa kirjeessä hän toivoi, ettei Valva lahjoittaisi kihlasormusta valtion kultakeräykseen, koska hän halusi vaimolle jäävän miehestään edes jonkin muiston, jos tie päättyisi Kuhmossa. Hän kuitenkin selvisi talvisodasta.

”Rauhakin se tehtiin, mutta rauhanehdot olivat raskaat ainakin minun mielestä. Mutta hyvähän se oli näinkin, kun ei sitä luvattua apua koskaan tullut”.

– Heikki Kulju, Kuhmo 19.3.1940 

Heikki Kuljun ja monen muun korpisoturin sotaretki ei kuitenkaan päättynyt heti rauhantuloon, vaan osa joukoista jäi rajan tuntumaan. Heikin Kuhmon kirjeistä viimeisin (päivätty 16. maaliskuuta) kertoo pataljoonan hiihtokilpailuista, joissa menestys ei ollut kummoinen talven sairastelujen jäljiltä. Eniten mieltä painoi ja katkeroitti se, kun ei edes lomille päästetty. Kirjeensä loppukaneetissa hän toteaa vielä, että ”olen muuten nyt kersantti”. Lomalle Heikki pääsi viimeisten joukossa 3. huhtikuuta 1940. Se oli hänen ensimmäinen ja viimeinen lomansa sotavuosina.

Välirauhan aika

Rauhantulon jälkeen perheenisä alkoi heti pohtia, mistä löytyisi seuraavalle kesälle töitä. Kun taisteluista oli selvitty hengissä, niin ajatukset siirtyivät jo toisenlaisten arjen huolien pariin, vaikka muistot taisteluista pysyivätkin mielessä.

Talvisodan lopputulokseen olivat niin Suomi kuin Neuvostoliittokin tyytymättömiä. Pakon edessä solmitusta rauhasopimuksesta huolimatta maa ei todellisuudessa palannut rauhankannalle. Suomi ryhtyi massiiviseen linnoitushankkeeseen aloittamalla Salpa-linjan rakentamisen itärajalle. Samalla asevelvollisuus pidennettiin kaksivuotiseksi, talousresurssit suunnattiin maanpuolustukseen ja alettiin tunnustella sotilaallisen avun saamista ulkomailta. Sodan lopputulos sai Saksan suhtautumisen Suomea kohtaan muuttumaan oleellisesti. Saksaa kiinnostivat sotatalouden kannalta tärkeä Petsamon nikkeli ja puna-armeija huollon kannalta olennaisen Muurmannin radan katkaiseminen. Saksa oli jo aloittanut operaatio Barbarossan eli Neuvostoliittoon suuntautuvan hyökkäyssodan valmistelut – ja uskoi Suomen hyökkäävän pohjoisessa Saksan rinnalla.

Muuttunut maailmantilanne oli johdattamassa Suomea kohti uutta sotaa. Tapahtumat alkoivat vaiheittain toteutetulla liikekannallepanolla kesäkuussa 1941. Suojeluskunnat saivat käskyn ylimääräisestä harjoituksesta ja kutsun sai Heikkikin. Jatkosodassa hän toimi Jalkaväkirykmentti 54:n ensimmäinen pataljoonan ensimmäisen komppanian toisen joukkueen varajohtajana. Heikki ei lähtenyt sotaan innolla, varsinkin kun perheenlisäystäkin odoteltiin syksyksi. Ennen lähtöään vanhempiensa luona käydessään hän tiesi, että vierailu voi olla viimeinen.

Jatkosotaan Sallan suunnalle

Jatkosotaan lähdettiin paikalliselta kansalaisopistolta. Kemijärvelle siirryttiin junalla, josta Kemijärven ylityksen jälkeen oli marssi Joutsijärveltä Kuusamoon johtavalle tielle. Sieltä jatkettiin Käylän tien maastoon hyökkäysryhmitykseen. Taisteluvalmius saavutettiin 26. kesäkuuta 1941. Ensimmäisen kerran Heikki kirjoittaa kotiin 21. kesäkuuta Aholanvaarasta, noin 60 km Sallan kirkonkylästä etelään. Takana oli kuuman kesän sävyttämä marssi raskaassa varustuksessa. Lähtö kotoa oli ollut nopea, mikä välittyy kirjeessä kaipuuna. Juhannuspäivänä kirjoitetun kirjeen kohokohta oli maininta kupillisesta oikeaa kahvia: ”Se oli jotain se”.

Juhannuksen jälkeen Heikki kirjoitti seuraavan kirjeen 2. heinäkuuta, jolloin Suomen hyökkäys itärajan yli oli jo alkanut. Heikkiä huoletti taas perheen taloustilanne. Hän oli aiemmin ehtinyt saada mieleisensä työpaikan Kemi Oy:ltä ja nyt tienestit jäivät kokonaan väliin. Taistelukosketukseen oma komppania ei kuitenkaan ollut vielä joutunut, mutta suru-uutisena kantautui tieto varusmiesajoilta tutun vänrikki Miettusen kaatumisesta.

Muutaman päivän kuluttua sota kohtasi kersantti Kuljun Killuntaivaarassa. Venäläinen partio teki hyökkäyksen itäistä sivustaa varmistaneeseen joukkueeseen ja joukkueen varajohtajana hän sai tehtäväkseen tuhota tunkeutujat yhden ryhmän voimalla. Taistelussa vihollispartiota johtanut aliluutnantti kaatui, jonka jälkeen muut antautuivat. Taistelun tauottua kolme vuorokautta valvoneelle Heikille ei vielä tullut uni silmään, vaan hän kirjoitti kotiin. Kirje oli synkkää luettavaa: velipoika Martti oli haavoittunut ja moni tuttu kaatunut, selvää oli myös, että tämä sotataival kestäisi pitkään ja eikä tunnelmaa parantanut ontuva huolto.

Heikki Kuljun jatkosodan kirjeistä on poissa talvisodan aikainen kiukku Neuvostoliittoa kohtaan. Saksalaisista hän ei kirjeissä mainitse sanallakaan eikä paljasta omista tekemisistään taistelutilanteissa mitään.

Heinäkuun puolivälissä Heikki kirjoitti olleensa pari vuorokautta märissä kamppeissa vesisateessa.  Hän ilmoitti kirjoittavansa kotiin muutaman päivän välein, koska halusi vaimonsa tietävän miehensä olevan elävien kirjoissa. Pojalleen hän pyysi sanomaan, että isä tulee pian kotiin. Seuraavasta, heinäkuun 18. päivä lähetetystä, kirjeestä on sensuuri viivannut yli monia kohtia. Todennäköisesti hän kirjoitti komppanian tappioista ja tuttujen kaatumisista. Samassa kirjeessä Heikki kirjoittaa huomioitaan tulevasta mustikka-, puolukka- ja hillasadosta – ja otaksui edessä olevan parempia aikoja, ”jos tästä selvitään”.

Velvollisuuksien hoitaminen oli Heikille tärkeää. Vielä heinäkuun 25. päivän kirjeessään hän ohjeisti perheen raha-asioiden hoitamista, mikäli ei itse palaisi. Paria päivää myöhemmin hän suunnitteli päivärahoilleen mieleistään käyttöä. Hän ostaisi uuden vihkisormuksen Suomussalmella talvisodassa kadonneen tilalle. Heikki ei kuitenkaan koskaan päässyt ostamaan uutta sormusta.

Polkuvaara 31.7.1941

Heinäkuun lopun päivät olivat Sallan Polkuvaarassa kauniita. Sotilaille oli selvää, ettei kotiin päästäisi elonkorjuuseen. Tiistai-iltana 29. heinäkuuta saatiin ilmoitus liikehdinnästä etumaastossa, joten ensimmäinen komppania valmistautui taisteluun. Nelisen tuntia myöhemmin kuultiin kovaa tulitusta, jota seurasi pian vihollisen raju hyökkäysvalmistelu tykistökeskityksellä koko komppanian alueelle. Tulivalmistelua seurannut hyökkäys suomalaisten tukikohtaan kuitenkin torjuttiin. Keskitykset jatkuivat koko yön ja katkaisivat kaikki puhelinyhteydet.

Puna-armeija aloitti aamuyöstä uuden hyökkäyksen. Taistelu kävi kiivaana, mutta suomalaisjoukot kestivät. Vuorokauden yhtäjaksoisesti jatkuneet taistelut alkoivat laantua vuorokauden vaihduttua torstaiksi. Oli heinäkuun viimeinen päivä. Suomalaisille toimitettiin yöllä kolmen aikaan muona-annokset etulinjaan ja samalla saatiin täydennysmiehiä kaatuneiden tilalle. Molemmilta puolilta ammuttiin harvaa tykkitulta läpi yön, sillä viholliselle ei haluttu antaa hetkenkään lepoa. Aamuviideltä puna-armeija aloitti kovan tykistökeskityksen, jota seurasi hyökkäys komppanian lohkolla. Tämäkin hyökkäys torjuttiin.

Taistelu raivosi Polkuvaarassa koko päivän ja alkoi hiljetä vasta illalla klo 23:n jälkeen. Taistelujen tauottua maastosta kuului haavoittuneiden ja kentälle jääneiden hyökkääjien valitusta. Neuvostojoukkojen tappiot olivat olleet rajut. Suomalaistenkin jaksaminen alkoi olla lopuillaan. Asemat oli kuitenkin pidettävä.

Yksi kaatunut suomalainen taistelija oli jäänyt linjojen eteen. Tuona päivänä kersantti Heikki Kuljun tuuri oli loppunut.

Tarina perustuu Mika Kuljun, Heikki Kuljun pojanpojan, tutkimustyöhön ja arkistoihin. Kirjeiden lainaukset Mika Kuljun teoksesta ”Kirjeitä Raatteen tieltä – Suomalaisen kersantin sotapolku Suomussalmelta Sallaan” (Gummerus, 2018).